Unirytmit aivan sekaisin! Olen pyöriskellyt sängyssä nyt joka ilta pikkutunneille asti ja tänäkin aamuna heräsin sitten jo viideltä. Alkaa olla jo tälläkin päivällä pituutta. Ei mahda mitään.

Pidin lukioaikaisille ystävilleni juhlia tänä viikonloppuna; siis ihan vain kakkukahvitusta kaiken tapahtuneen kunniaksi - valmistumisen, häiden, synttäreiden jne. Sinänsä kaikki meni ihan hyvin, mutta eilisestä jäi jotenkin valju fiilis. Ehkä tässä ollaan sitten kuitenkin sen verran vieraannuttu, ettei kommunikointi enää ole niin luontevaa kuin ennen. Pidetään niin harvoin yhteyttä, ettei ole todellista käsitystä siitä, mitä toisten elämään kuuluu ja kun sitten nähdään, niin käydään läpi vain pintaraapaisuja toistemme elämästä. Välillä tuntuu siltä, ettei ole järkevää edes yrittää väkisin pitää yllä joitakin ystävyyssuhteita. Ehkä niiden pitäisikin vain antaa hiipua, niin jäisi hyvät muistot menneiltä ajoilta ja sitten voisi keski-ikäisenä lapsilleen huokailla, että "kylläpä Sejase oli mainio ystävä ja onpa sääli, kun se yhteydenpito sitten jotenkin vain jäi...". Totta tosiaan, vain harvat ystävyyssuhteet kestävät ajan hampaan ja kaikki elämänmuutokset. Niitä harvoja pitääkin sitten tietysti vaalia ja olla niistä onnellinen ja klisee klisee klisee. Äsken juttelinkin erään huippuihanan ystäväni kanssa ja tuntuu siltä, että hänen kanssaan saatamme juoruilla vielä mummonakin. Hänen kanssaan olemmekin tutustuneet nyt vasta aikuisiällä ja voimme puhua kaikista asioista suoraan ja rehellisesti.

Lukioaikaisten ja muiden vanhempien ystävien kanssa ongelmana tuntuu olevan se, että kaikki tuntuvat haluavan vain todistella toisilleen sitä, että asiat ovat hyvin ja on menestynyt ja tyytyväinen elämäänsä. Ei uskalleta puhua avoimesti enää mistään ongelmista tai oman elämän heikkouksista: pitää vain yrittää vakuuttaa muille, että on pärjännyt hyvin. Miksi ihmeessä? Missä vaiheessa asetuimme rintarinnan jonkin kilparadan lähtöviivalle?